Jokainen meistä on varmasti kuullut Orwellin kirjasta Eläinten vallankumous. Kirjan loppukohtauksessahan pohditaan sitä, että kuka on ihminen ja kuka on sika, niin samankaltaisiksi he ovat keskenään muuttuneet. Samoin on politiikassakin.
Outi Ojala sanoi kansanedustajakautensa lopulla, että mitä paremmaksi tulee politiikassa, sitä kauemmaksi on etääntynyt kansalaisten elämästä. Se on varmasti totta. Politiikka vääristää ihmisten maailmankuvaa ja merkitystä saavat aivan toissijaiset asiat. Mitä syvemmälle politiikan kiemuroihin ajautuu, sitä vääristyneemmäksi oma maailmankuva muuttuu.
Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain presidentti, kun hän julisti muutosta. Niinistöstä meinasi tulla Suomen presidentti ja Persut ovat vahvassa myötätuulessa. Ihmiset kaipaavat muutosta. Ja tällä kertaa ei ole kyse poliittisen linjan muuttamisesta, vaan toimintatapojen muutoksesta. Poliittista linjaa ei voi muuttaa, ellei toimintatapoja ole muutettu ennen sitä.
Itselleni suurin järkytys aikanaan oli Vasemmistonuorten liittokokous 2003. Olin luullut, että Vasemmistonuoret olisi tuore ja raikas poliittinen järjestö. Ja paskan vitut. Kaikkea muuta, ihan samanlaista kähmintää ja kyräilyä kuin kaikkialla muuallakin. Tuollaisessa toimintakulttuurissa menestyäkseen on oltava helvetin kova ihminen tai tehtävä itselleen jatkuvasti henkistä väkivaltaa. Ja tämän takia en voi suositella kenellekään osallistumista politiikkaan, vielä vähemmän puoluepolitiikkaan.
Ja vaikka sanonkin Vasemmistonuorten toimintakulttuuria surkeaksi, on se silti parhaasta päästä puoluekenttää, myöskin toimintatavoiltaan. Ei se silti poista vasemmiston ongelmia, vaikka muualla toimittaisiinkin vielä surkeammin (Vasemmistoliiton toimintakulttuuria ei varmaan ees kannata nostaa tähän näin, se on yksiselitteisesti perseestä). On turha haikailla muutosta eduskunnan kokoonpanoon tai maamme poliittiseen linjaan, jos poliittista kulttuuria ei heitetä kerralla romukoppaan
Tällä hetkellähän politiikassa menestymiseen tarvitaan paksu nahka, korkeintaan keskinkertainen älykkyys ja kyky verkostoitua ja kyky jauhaa paskaa toisista ihmisistä. Asioitahan ei toisille ihmisille sanota suoraan. Pahin vihollinen on se samaa linjaa ajava tyyppi samoilta seuduilta. Sen lisäksi 98 prosenttia poliitikoista on aivan saatanan tylsiä tyyppejä.
En toki halua yleistää tätä koskemaan jokaista poliitikkoa. On onneksi vielä olemassa muutama poliitikko, jotka jaksavat toimia tuossa vittumaisessa toimintaympäristössä ja silti ovat säilyttäneet idealisminsa. Harvassa he ovat ja usein he ovat näitä ihmisiä, joista ei politiikassa hirveästi pidetä, koska he osaavat asiat usein muita paremmin ja oppivat nopeammin. Heitä pidetään usein ylimielisinä, koska eivät joka asiaa jaksa vääntää rautalangasta. He eivät osaa kerätä ympärilleen suurta porukkaa ja tuntuvat lopulta olevan yksin.
Laitan toivoni tällaisiin poliitikkoihin.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
torstai 22. tammikuuta 2009
Suisto
Jahas, tarkoitus oli hieman useammin tätä plokia päivitellä, mutta kaiken muun ylivoima on sitten vienyt mielenkiinnon kirjoittamisesta. Eipä tässä nyt sen kummempia ole maailmassa tapahtunutkaan, jotain raketteja ovat lähetelleet tuolla Lähi-idässä ja vastapainoksi toinen puoli tuhosi raketin lähettäjien asuinalueen kokonaan. Ei sillä, että rakettien lähettäminenkään fiksua olisi, mutta joku roti sentään noihin kostotoimenpiteisiin. Eipä niistä sen enempää.
Olen ollut aivan haltioissani uutena vuotena Hämeenlinnaan avatusta Suisto-klubista. Paikka on jotain sellaista, mitä Hämeenlinnaan on haluttu jo vuosia, mutta innokkaita puuhamiehiä ei ole löytynyt, eikä kyllä aina asiakkaitakaan. Nyt toivottavasti on muutosta ilmassa, paikka on mitä mainioin illanistujaisiin ja musiikin kuunteluun. Myös sellaisen musiikin kuunteluun, joka ei vedä Verkatehdasta tai Sirkusta täyteen joka kerta, sellaisia paikkoja ei ole koskaan liikaa.
Eilen olin kuuntelemassa Alaska Kalasta ja Frankifieria Suistolla ja huomasin, että klubilla on panostettu olennaisimpaan. Akustiikka on loistava ja tila on suunniteltu niin, että tunnelmaa ei tarvitse edes hirveästi luoda, se syntyy lähes itsestään. Tämäkin on yksi syy, miksi Suistolle on pakko toivoa menestystä, kyseessä ei ole mikään suuri bisnes, vaan se on syntynyt rakkaudesta musiikkia ja klubikulttuuria kohtaan. Tosin ei kukaan tappiolla moiseen yritykseen lähde, joten toivotaan että yrittäjille jää käteen muutakin kuin laskuja.
Nyt vain toivotaan, että hämeenlinnalaiset jaksavat käydä Suistolla tulevaisuudessakin. Ainakin paikalle buukatut esiintyjät vaikuttavat kovatasoisilta. Ehkä tulevaisuudessa voimme Hämeenlinnassa elvistellä muullakin kuin Ämyllä, ehkä Hämeenlinna on kymmenen vuoden päästä tunnettu Suomen vaihtoehtokulttuurin kehtona.
Ehdottomasti vuosikymmenen kulttuuriteko Hämeenlinnassa.
Olen ollut aivan haltioissani uutena vuotena Hämeenlinnaan avatusta Suisto-klubista. Paikka on jotain sellaista, mitä Hämeenlinnaan on haluttu jo vuosia, mutta innokkaita puuhamiehiä ei ole löytynyt, eikä kyllä aina asiakkaitakaan. Nyt toivottavasti on muutosta ilmassa, paikka on mitä mainioin illanistujaisiin ja musiikin kuunteluun. Myös sellaisen musiikin kuunteluun, joka ei vedä Verkatehdasta tai Sirkusta täyteen joka kerta, sellaisia paikkoja ei ole koskaan liikaa.
Eilen olin kuuntelemassa Alaska Kalasta ja Frankifieria Suistolla ja huomasin, että klubilla on panostettu olennaisimpaan. Akustiikka on loistava ja tila on suunniteltu niin, että tunnelmaa ei tarvitse edes hirveästi luoda, se syntyy lähes itsestään. Tämäkin on yksi syy, miksi Suistolle on pakko toivoa menestystä, kyseessä ei ole mikään suuri bisnes, vaan se on syntynyt rakkaudesta musiikkia ja klubikulttuuria kohtaan. Tosin ei kukaan tappiolla moiseen yritykseen lähde, joten toivotaan että yrittäjille jää käteen muutakin kuin laskuja.
Nyt vain toivotaan, että hämeenlinnalaiset jaksavat käydä Suistolla tulevaisuudessakin. Ainakin paikalle buukatut esiintyjät vaikuttavat kovatasoisilta. Ehkä tulevaisuudessa voimme Hämeenlinnassa elvistellä muullakin kuin Ämyllä, ehkä Hämeenlinna on kymmenen vuoden päästä tunnettu Suomen vaihtoehtokulttuurin kehtona.
Ehdottomasti vuosikymmenen kulttuuriteko Hämeenlinnassa.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Pakko kirjoittaa
Jollekin se on laulaminen, jollekin soittaminen. Joku toinen laulaa, joku tanssii, joku pelaa futista. Yksi esiintyy näytelmissä ja kolmas toimii politiikassa. Jokainen tarvitsee kanavan itsensä ilmaisemiseen. Jotain mihin on intohimoa enemmän kuin mihinkään muuhun.
Minulle se on kirjoittaminen.
Ei sillä, että tarvitsisi olla mikään superlahjakkuus siinä millä itseään ilmaisee, mutta tärkeää on kokea se osaksi itseään ja omimmaksi tavaksi ilmaista itseään. Sen tiedän, että kirjoittaminen on osa identiteettiäni, on pakko jotain tekstiä vääntää johonkin joka päivä. Ei väliä, vaikka se olisi ärveetä paskaa, aika usein se onkin, mutta silloin on todennäköisempää tehdä joku loistava oivallus.
Ja kirjoittaminen on ainoa tapa, jolla osaan ilmaista itseäni, tunteitani ja ajatuksiani riittävän selkeästi. Joskus en osaa ajatella selkeästi, joten teksti ei ole selkeä. Se ei ole silloin tarkoitettukaan selkeäksi. Olisi typerä kirjoittaa selkeästi epäselvä ajatus. Mutta en myöskään osaa sanoa asioita muutenkaan kuin kirjoittamalla. Kovasti yritän oppia ihan todelliseen kommunikointiin, mutta on helppo peittää todellinen minänsä sen kuoren alle. Kirjoittaessa itsensä pettäminen ei onnistu, eikä sille ole tarvetta.
Kun löytää todellisen intohimonsa, niin siihen syntyy riippuvuus ja ilman sitä ei tunne elävänsä. On vain pakko kirjoittaa, lenkkeillä, laulaa, soittaa tai mitä tahansa sitä tekeekin. Ja se tunne, se on jotain mitä ei voi saada mistään muualta ja sen tietää itsekin.
Todellisuudessa mulla oli pää ihan tyhjä, mutta aattelin että plokia on hyvä päivittää väliin, ettei tule hirvittäviä taukoja. Joten kirjoitin.
Minulle se on kirjoittaminen.
Ei sillä, että tarvitsisi olla mikään superlahjakkuus siinä millä itseään ilmaisee, mutta tärkeää on kokea se osaksi itseään ja omimmaksi tavaksi ilmaista itseään. Sen tiedän, että kirjoittaminen on osa identiteettiäni, on pakko jotain tekstiä vääntää johonkin joka päivä. Ei väliä, vaikka se olisi ärveetä paskaa, aika usein se onkin, mutta silloin on todennäköisempää tehdä joku loistava oivallus.
Ja kirjoittaminen on ainoa tapa, jolla osaan ilmaista itseäni, tunteitani ja ajatuksiani riittävän selkeästi. Joskus en osaa ajatella selkeästi, joten teksti ei ole selkeä. Se ei ole silloin tarkoitettukaan selkeäksi. Olisi typerä kirjoittaa selkeästi epäselvä ajatus. Mutta en myöskään osaa sanoa asioita muutenkaan kuin kirjoittamalla. Kovasti yritän oppia ihan todelliseen kommunikointiin, mutta on helppo peittää todellinen minänsä sen kuoren alle. Kirjoittaessa itsensä pettäminen ei onnistu, eikä sille ole tarvetta.
Kun löytää todellisen intohimonsa, niin siihen syntyy riippuvuus ja ilman sitä ei tunne elävänsä. On vain pakko kirjoittaa, lenkkeillä, laulaa, soittaa tai mitä tahansa sitä tekeekin. Ja se tunne, se on jotain mitä ei voi saada mistään muualta ja sen tietää itsekin.
Todellisuudessa mulla oli pää ihan tyhjä, mutta aattelin että plokia on hyvä päivittää väliin, ettei tule hirvittäviä taukoja. Joten kirjoitin.
torstai 8. tammikuuta 2009
Paskat housussa
Minulla on joskus ollut kausia, kun menee vähän turhan lujaa. Menin vain, enkä miettinyt tulevaisuutta, luulin että kaikki jatkuu valoisana, eikä ongelmia voi tulla näköpiiriin. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin kohtaa todellisuuden. Sitä todellisuuden kohtaamista voi pitkittää eri tavoin, vippaa sieltä ja täältä. Vähän peittelee jälkiään, mutta mitä se auttaa? Mitä pidemmälle sitä viivyttää, sitä pahemmin se iskee vasten kasvoja.
Yhden ihmisen katastrofi ei ole mikään maailman suurin tapahtuma, ellei se tapahdu itselle. Nyt on kuitenkin edessä todella syvä lama, ehkäpä syvempi kuin 1990-luvun alussa. Sitä ei vielä myönnetä, eikä sitä saa kuulemma ruokkia, mutta paniikki on selvästi iskenyt. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Älä ruoki lamaa -sivusto, joka on perustettu laman torjumiseksi. Tarkoituksena on kehottaa ihmisiä jatkamaan kulutusta normaalisti ja pitämään talouden rattaat pyörimässä.
Anteeksi nyt vaan, te olette myöhässä. Arvioni mukaan sellaiset kymmenen vuotta. Kun Suomen talous lähti 1990-luvun puolivälin jälkeen nousuun , olisi valtionjohdossa pitänyt osata varoittaa yli varojensa elämisestä. Ja olisin kuvitellut, että lama-ajan lapset olisivat oppineet säästeliäisyyteen ja välttämään ainakin typeriä riskejä. No, en minä, eikä näemmä kukaan muukaan oppinut. Asuntojen hinnat ovat jatkaneet nousuaan yli kymmenen vuotta ja ihmisillä on ollut usko ikuiseen kasvuun. Ei edes tieto tulevasta laskusuhdanteesta ole estänyt elämään yli varojensa. Ja pankeilla ei ole taaskaan ollut yhteiskuntavastuusta tietoakaan, lainaa on myönnetty liian heppoisin perustein ja liian paljon.
Pankit ovat tehneet lähes samat virheet kuin viimeksi, elinkeinoelämä on lietsonut katteetonta uskoa talouden ikuisesta kasvusta ja hyväuskoinen kansa on mennyt ansaan. Ja nyt on jo varmaa, että häviäjiä ovat ne, joilla on kaikkein vähiten. Aivan kuten viimeksikin. Nyt on todellakin paskat housussa ja todellisuutta yritetään pakoilla mitä erikoisemmin keinoin. Asuntoministeri Jan Vapaavuori tarkoittaa varmasti hyvää ehdottaessaan, että valtio osittain takaisi työttömiksi jäävien asuntovelallisten lainan. Itse vain näen todennäköisimpänä vaihtoehtona sen, että keinotekoisesti pidetään asuntojen hinnat ylhäällä, kysynnän ja tarjonnan lakia vääristäen.
Väärää asuntopolitiikkaa on tehty pitkään, mutta tämä ei tule kuin siirtämään ongelmaa, todellista ratkaisua siitä ei ole. Nyt pitää vaikka velkarahalla satsata julkisiin investointeihin ja panostettava runsaalla kädellä vuokra-asuntotuotantoon. Vuokrien hinnat ovat nyt jo omistusasuntoihin nähden aivan liian korkealla ja Vapaavuoren ehdotus ei ainakaan tule laskemaan vuokra-asuntojen kysyntää. Todennäköisesti edessä on vuokrien jyrkkä nousu, eikä omistusasuntojenkaan hinnassa ole odotettavissa laskua.
Tässä hommassa ikävin puoli on se, että asuntovelalliset häviävät joka tapauksessa. Ongelma on vuokrasääntelyn puuttuminen ja liian vähäinen vuokra-asuntotuotanto jo pitkältä ajalta. Lisäksi voidaan kyllä kysyä kuluttajienkin vastuuta, että mikä on se logiikka, joka ajaa elämään yli varojensa. Ja nyt ei ole kyse mistään pikavipistä tai osamaksulla ostetusta tietokoneesta, vaan asunnosta, josta on maksettu tolkutonta ylihintaa.
Pankit ja elinkeinoelämä mokasivat, vastuu siirtyy veronmaksajille. Tässä maailmassa ei ole yksityisiä tappioita eikä yhteisiä voittoja.
Yhden ihmisen katastrofi ei ole mikään maailman suurin tapahtuma, ellei se tapahdu itselle. Nyt on kuitenkin edessä todella syvä lama, ehkäpä syvempi kuin 1990-luvun alussa. Sitä ei vielä myönnetä, eikä sitä saa kuulemma ruokkia, mutta paniikki on selvästi iskenyt. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Älä ruoki lamaa -sivusto, joka on perustettu laman torjumiseksi. Tarkoituksena on kehottaa ihmisiä jatkamaan kulutusta normaalisti ja pitämään talouden rattaat pyörimässä.
Anteeksi nyt vaan, te olette myöhässä. Arvioni mukaan sellaiset kymmenen vuotta. Kun Suomen talous lähti 1990-luvun puolivälin jälkeen nousuun , olisi valtionjohdossa pitänyt osata varoittaa yli varojensa elämisestä. Ja olisin kuvitellut, että lama-ajan lapset olisivat oppineet säästeliäisyyteen ja välttämään ainakin typeriä riskejä. No, en minä, eikä näemmä kukaan muukaan oppinut. Asuntojen hinnat ovat jatkaneet nousuaan yli kymmenen vuotta ja ihmisillä on ollut usko ikuiseen kasvuun. Ei edes tieto tulevasta laskusuhdanteesta ole estänyt elämään yli varojensa. Ja pankeilla ei ole taaskaan ollut yhteiskuntavastuusta tietoakaan, lainaa on myönnetty liian heppoisin perustein ja liian paljon.
Pankit ovat tehneet lähes samat virheet kuin viimeksi, elinkeinoelämä on lietsonut katteetonta uskoa talouden ikuisesta kasvusta ja hyväuskoinen kansa on mennyt ansaan. Ja nyt on jo varmaa, että häviäjiä ovat ne, joilla on kaikkein vähiten. Aivan kuten viimeksikin. Nyt on todellakin paskat housussa ja todellisuutta yritetään pakoilla mitä erikoisemmin keinoin. Asuntoministeri Jan Vapaavuori tarkoittaa varmasti hyvää ehdottaessaan, että valtio osittain takaisi työttömiksi jäävien asuntovelallisten lainan. Itse vain näen todennäköisimpänä vaihtoehtona sen, että keinotekoisesti pidetään asuntojen hinnat ylhäällä, kysynnän ja tarjonnan lakia vääristäen.
Väärää asuntopolitiikkaa on tehty pitkään, mutta tämä ei tule kuin siirtämään ongelmaa, todellista ratkaisua siitä ei ole. Nyt pitää vaikka velkarahalla satsata julkisiin investointeihin ja panostettava runsaalla kädellä vuokra-asuntotuotantoon. Vuokrien hinnat ovat nyt jo omistusasuntoihin nähden aivan liian korkealla ja Vapaavuoren ehdotus ei ainakaan tule laskemaan vuokra-asuntojen kysyntää. Todennäköisesti edessä on vuokrien jyrkkä nousu, eikä omistusasuntojenkaan hinnassa ole odotettavissa laskua.
Tässä hommassa ikävin puoli on se, että asuntovelalliset häviävät joka tapauksessa. Ongelma on vuokrasääntelyn puuttuminen ja liian vähäinen vuokra-asuntotuotanto jo pitkältä ajalta. Lisäksi voidaan kyllä kysyä kuluttajienkin vastuuta, että mikä on se logiikka, joka ajaa elämään yli varojensa. Ja nyt ei ole kyse mistään pikavipistä tai osamaksulla ostetusta tietokoneesta, vaan asunnosta, josta on maksettu tolkutonta ylihintaa.
Pankit ja elinkeinoelämä mokasivat, vastuu siirtyy veronmaksajille. Tässä maailmassa ei ole yksityisiä tappioita eikä yhteisiä voittoja.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Vastakkainasettelu on demokratian tae
Bob Helsinki julisti syksyllä 2005, että vastakkainasettelun aika on ohi. Olemme kaikki kuulemma yhdessä veneessä ja meidän menestystä ei saa vaarantaa turhalla vastakkainasettelulla. Kaunis ajatus varmasti vai onko sittenkään? Onko se sittenkin merkki stalinistisesta ajattelusta?
Tutkailin tänään Hämeenlinnan tuoreiden valtuutettujen listaa ja erityisen surulliseksi tulin päätyessäni nuoren kokoomuslaisen valtuutetun Eetu Jahkosen kotisivuille. Eetu kirjoittaa sivuillaan seuraavaa:
Mielestäni tässä on hyvin samankaltaista ajattelua kuin 1970-luvulla vahvimmillaan olleessa taistolaisliikkeessä. Pyrkimystä vain yhteen totuuteen, ilman minkäänlaisia myönnytyksiä. Tietty tällainen ajattelu voidaan laittaa nuoruuden piikkiin, kun kauppakorkeakoulussa kerrotut teoriat vaikuttavat selkeiltä vastauksilta. Aivan kuten 1970-luvulla taistolaisnuorison mielestä Marxin teoriat vaikuttivat yksinkertaisilta vastauksilta ongelmiin.
Kokoomusnuorison pitäisi kuitenkin muistaa, että eri ryhmillä on erilaiset intressit. Ei maailmaa voi rakentaa pelkästään pääoman näkökulmasta, kuten ei myöskään sitä voi rakentaa pelkästään työläisen näkökulmasta. Siksi tarvitaan vastakkainasettelua. Koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu vastakkainasetteluun ja eri ryhmien tekemiin kompromisseihin.
Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää työn ja pääoman välistä ristiriitaa. Kun ammattiyhdistysliike pyrkii vähentämään työstä syntyvää lisäarvoa ja lisäämään työntekijälle kuuluvaa osuutta oman työn arvosta, niin työnantajapuoli pyrkii lisäämään työstä syntyvää voittoa voidakseen mahdollistaa uudet investoinnit ja takaamaan työnantajalle suuremmat voitot. Tässä on kuitenkin pyritty jonkinlaisiin kompromisseihin, sillä molempien etujen mukaista on, että on työpaikkoja ja koneisto rullaa. Molemmat ovat tulleet tilanteessa vastaan. Työntekijöiden aseena neuvotteluissa on joukkovoima, jolla työpaikat saadaan pysähdyksiin, työnantajalla taas raha, jonka ne maksavat työntekijälle korvaukseksi työstä.
Samoin myös politiikassa tarvitaan vastakkainasettelua. Koskaan ei saada täydellistä järjestelmää, mutta demokratiassa on tärkeää, että yksikään ryhmä ei koe itseään yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Siksi tarvitsemme puolustajia myös kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ja niille joiden ääni ei kuulu muuten. Vastakkainasettelun poistaminen tarkoittaa harvainvaltaa ja yhtä totuutta.
Neuvostoliitossa ei ollut vastakkainasettelua. Siellä ei myöskään ollut demokratiaa, kansalaisoikeuksia eikä sananvapautta. Siellä oli muutenkin asiat aikalailla päin vittua.
Tutkailin tänään Hämeenlinnan tuoreiden valtuutettujen listaa ja erityisen surulliseksi tulin päätyessäni nuoren kokoomuslaisen valtuutetun Eetu Jahkosen kotisivuille. Eetu kirjoittaa sivuillaan seuraavaa:
Oikeistopuolue X kannattaa ehdotusta 1 ja vasemmistopuolue Y ehdotusta 2. Molemmat ehdotukset tuntuvat toimivilta, vain arvopohja erottaa ratkaisuehdotukset. Molemmilla on myös yhtä paljon kannatusta sekä kuntalaisten että valtuutettujen keskuudessa. Valtuustossa ei kuitenkaan päästä yksimielisyyteen asiasta, joten asiasta väännetään ratkaisu Ö, joka on 1:n ja 2:n kompromissi. Kompromissin seurauksena päästään ratkaisuun, joka ei toimi, kukaan ei ole sitä kannattanut, siitä ei kukaan pidä, eikä sitä voida toteuttaa.
Mielestäni tässä on hyvin samankaltaista ajattelua kuin 1970-luvulla vahvimmillaan olleessa taistolaisliikkeessä. Pyrkimystä vain yhteen totuuteen, ilman minkäänlaisia myönnytyksiä. Tietty tällainen ajattelu voidaan laittaa nuoruuden piikkiin, kun kauppakorkeakoulussa kerrotut teoriat vaikuttavat selkeiltä vastauksilta. Aivan kuten 1970-luvulla taistolaisnuorison mielestä Marxin teoriat vaikuttivat yksinkertaisilta vastauksilta ongelmiin.
Kokoomusnuorison pitäisi kuitenkin muistaa, että eri ryhmillä on erilaiset intressit. Ei maailmaa voi rakentaa pelkästään pääoman näkökulmasta, kuten ei myöskään sitä voi rakentaa pelkästään työläisen näkökulmasta. Siksi tarvitaan vastakkainasettelua. Koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu vastakkainasetteluun ja eri ryhmien tekemiin kompromisseihin.
Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää työn ja pääoman välistä ristiriitaa. Kun ammattiyhdistysliike pyrkii vähentämään työstä syntyvää lisäarvoa ja lisäämään työntekijälle kuuluvaa osuutta oman työn arvosta, niin työnantajapuoli pyrkii lisäämään työstä syntyvää voittoa voidakseen mahdollistaa uudet investoinnit ja takaamaan työnantajalle suuremmat voitot. Tässä on kuitenkin pyritty jonkinlaisiin kompromisseihin, sillä molempien etujen mukaista on, että on työpaikkoja ja koneisto rullaa. Molemmat ovat tulleet tilanteessa vastaan. Työntekijöiden aseena neuvotteluissa on joukkovoima, jolla työpaikat saadaan pysähdyksiin, työnantajalla taas raha, jonka ne maksavat työntekijälle korvaukseksi työstä.
Samoin myös politiikassa tarvitaan vastakkainasettelua. Koskaan ei saada täydellistä järjestelmää, mutta demokratiassa on tärkeää, että yksikään ryhmä ei koe itseään yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Siksi tarvitsemme puolustajia myös kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ja niille joiden ääni ei kuulu muuten. Vastakkainasettelun poistaminen tarkoittaa harvainvaltaa ja yhtä totuutta.
Neuvostoliitossa ei ollut vastakkainasettelua. Siellä ei myöskään ollut demokratiaa, kansalaisoikeuksia eikä sananvapautta. Siellä oli muutenkin asiat aikalailla päin vittua.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Ihminen, jonka haluaisin tavata
Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen, Paavo Lipponen, Sauli Niinistö, Paavo Väyrynen, Esko Aho ja ketä heitä nyt onkaan. Merkittäviä henkilöitä ja varmasti pitkä kokemus politiikasta ja varmasti kovia esittämään näkemyksensä asioista, mutta jos vain yhden ihmisen saisin valita, niin hän ei olisi poliitikko.
Ismo Alanko, Jari Tervo, Vesa-Matti Loiri, M.A. Numminen, Ville Valo, Kari Hotakainen, Martti Syrjä ja ketä heitä nyt onkaan. Merkittäviä henkilöitä ja varmasti pitkä kokemus taiteesta ja varmasti kovia esittämään näkemyksensä asioista, mutta jos vain yhden ihmisen saisin valita, niin hän ei olisi taiteilija.
Jari Litmanen, Lasse Viren, Arto Bryggare, Toni Nieminen, Atik Ismail, Janne Holmen, Aleksei Jeremenko Junior ja ketä heitä nyt onkaan. Merkittäviä henkilöitä ja varmasti pitkä kokemus urheilusta ja varmasti kovia esittämään näkemyksensä asioista, mutta jos vain yhden ihmisen saisin valita, niin hän ei olisi urheilija.
Tätä leikkimistä nyt voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, sillä maailmassa on hyvin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joiden tapaaminen olisi varmasti hieno kokemus. Mielenkiintoisella ihmisellä on särmää, hänellä on vahvoja mielipiteitä, hän ei välitä ulkopuolisten arvostelusta ja mielipiteistä.
Miksi haluan tavata nimenomaan tämän tietyn henkilön? Hän on älykäs, hän on sivistynyt, hänellä on vahvat näkemykset monista asioista, hän on hyvin monista asioista kanssani eri mieltä, hän ei ole oikeastaan vaikuttanut ajattelutapaani millään tavalla, mutta hänellä on kiistattomat meriittinsä.
Hän on Loka Laitinen.
Koko asia tuli mieleeni, kun luin Ylioppilaslehden artikkelin Loka Laitisesta. Meillä ei ole Loka Laitisen kanssa oikeastaan mitään yhteistä ja lopulta hyvinkin paljon. Mielestäni Loka Laitinen on monesti kuin rikkinäinen levy ja hyvin ennalta-arvattava kirjoittaja, toisaalta hän saattaa yllättää lukijansa täysin. Olen melkein kaikesta hänen kanssaan eri mieltä, mutta joskus olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Ja pidän ihmisistä, jotka ovat täynnä ristiriitoja, heissä on jotain kiehtovaa.
Loka, jos satut kuulemaan tästä, niin lähetä vaikka sähköpostia, niin käydään kaljalla joku kerta.
Ismo Alanko, Jari Tervo, Vesa-Matti Loiri, M.A. Numminen, Ville Valo, Kari Hotakainen, Martti Syrjä ja ketä heitä nyt onkaan. Merkittäviä henkilöitä ja varmasti pitkä kokemus taiteesta ja varmasti kovia esittämään näkemyksensä asioista, mutta jos vain yhden ihmisen saisin valita, niin hän ei olisi taiteilija.
Jari Litmanen, Lasse Viren, Arto Bryggare, Toni Nieminen, Atik Ismail, Janne Holmen, Aleksei Jeremenko Junior ja ketä heitä nyt onkaan. Merkittäviä henkilöitä ja varmasti pitkä kokemus urheilusta ja varmasti kovia esittämään näkemyksensä asioista, mutta jos vain yhden ihmisen saisin valita, niin hän ei olisi urheilija.
Tätä leikkimistä nyt voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, sillä maailmassa on hyvin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joiden tapaaminen olisi varmasti hieno kokemus. Mielenkiintoisella ihmisellä on särmää, hänellä on vahvoja mielipiteitä, hän ei välitä ulkopuolisten arvostelusta ja mielipiteistä.
Miksi haluan tavata nimenomaan tämän tietyn henkilön? Hän on älykäs, hän on sivistynyt, hänellä on vahvat näkemykset monista asioista, hän on hyvin monista asioista kanssani eri mieltä, hän ei ole oikeastaan vaikuttanut ajattelutapaani millään tavalla, mutta hänellä on kiistattomat meriittinsä.
Hän on Loka Laitinen.
Koko asia tuli mieleeni, kun luin Ylioppilaslehden artikkelin Loka Laitisesta. Meillä ei ole Loka Laitisen kanssa oikeastaan mitään yhteistä ja lopulta hyvinkin paljon. Mielestäni Loka Laitinen on monesti kuin rikkinäinen levy ja hyvin ennalta-arvattava kirjoittaja, toisaalta hän saattaa yllättää lukijansa täysin. Olen melkein kaikesta hänen kanssaan eri mieltä, mutta joskus olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Ja pidän ihmisistä, jotka ovat täynnä ristiriitoja, heissä on jotain kiehtovaa.
Loka, jos satut kuulemaan tästä, niin lähetä vaikka sähköpostia, niin käydään kaljalla joku kerta.
torstai 1. tammikuuta 2009
Uusi alku
Joku viisaampi sanoi joskus, että kaikki uusi pitää aloittaa aamulla ja mieluusti viikon alussa, ehkä vielä mieluusti kuukauden alussa. No ehkä vuoden alku ja vuoden ensimmäinen ilta on riittävän hyvä aika uuteen alkuun. Miksi uutta alkua pitäisi hakea, joku tietää, mutta ehkä lienee parempi listailla vanhoja syntejä, käydä ne läpi ja sen jälkeen voi sitten joku pikkusieluisempi käydä niitä läpi jos haluaa minua niillä vainota. Itse elän niiden kanssa ihan sulassa sovussa, en minä niistä ole ylpeä.
Olen siis 25-vuotias, nuorisopolitiikkaa joskus aktiivisemmin harjoittanut nuorimies Hämeenlinnasta. Olin vuonna 2007 eduskuntavaaleissa Vasemmistoliiton ehdokkaana saaden 429 ääntä, mikä oli minulle pettymys. Vaikka toki täytyy olla ylpeä siitä, että 428 muutakin ihmistä tässä vaalipiirissä oli sitä mieltä, että olen hyvä edustaja heille. Siitä kiitos ja samalla pahoitteluni heidän pettämisestään. Ei ole ollut hyvä elää valheessa ja näyttää väärää julkikuvaa ihmisille, jotain mikä ei ole pitänyt paikkaansa. Ajatusmaailmaani en ole hylännyt, siinä ei ollut mitään väärää, muutamissa teoissani kylläkin oli.
Ensimmäiseksi on varmaan syytä mainita tuo kesällä 2007 julkisuuteen tullut asia, kun Hämeenlinnan seudun Vasemmistonuorten puheenjohtajana olin vuosina 2006-2007 kavaltanut sievoisen summan rahaa yhdistyksen tililtä. Ei sitä tarvitse selitellä, eikä se selittämällä miksikään muutu. Tehty mikä tehty, asia ei itsesäälissä märehtimällä tule koskaan muuttumaan. Tuostakin asiasta lopun kaiken katson vain hyötyneeni, ihmisenä. Nyt tiedän ettei maailmassa ole asiaa joka jaksaisi ravisuttaa, kun lehdet ryöpyttävät kiitettävästi ja jokunen ihminen on vieläkin minulla sydänjuuriaan myöten vihainen. Kestän minä sen, enkä minä heitä voi syyttää väärästä reaktiosta. Ei tekoni ollut oikeutettu ja aiheutti turhaa työtä ja harmia ihmisille. Muutaman ystävyyssuhteen menetin siinä, mutta näin käy joskus. Huomasin myös kuinka hyviä ihmisiä lähipiirissäni on ja olen saanut sen jälkeen lisää todellisia ystäviä, joista tiedän, että voin luottaa heihin nyt ja tulevaisuudessa.
Ei tämä ole ainoa katumisen arvoinen juttu elämässäni, eikä edes pahimmasta päästä. Samana kesänä sain myös tuomion rattijuopumuksesta, asia jota kadun syvästi ja jota en ole kovin monelle ihmiselle kertonut. Ja jos yhden asian voisin elämässäni tehdä tekemättömäksi, olisi se tämä. Sillekään en mitään voi enää, tehty mikä tehty. Onneksi kukaan ei loukkaantunut ja ei tapahtunut mitään peruuttamatonta. Ehkä sekin sitten lopun kaiken teki minulle ihan hyvää. Pakko se tuonkin jälkeen on vain jatkaa eteenpäin.
Taannoin olen saanut myöskin potkut töistä, kun en ole käynyt työmaalla. Ja mikäs siinä, kyllä minäkin työnantajana heittäisin pois töistä tyypin, joka ei siellä käy. Hyvin ymmärrettävää. Tuolle toiminnalle en keksi selitystä ja vittuakos sitä selittelemään, paskasti toimittu.
Olen myös aikoinaan sotkenut talousasiani pahemman kerran, pahimpana munauksena aikanaan vuokra-asunnostani saamani häätö maksamattomien vuokrien takia. Talousasiat olivat tuolloin hyvin sekaisin ja muu elämä monen vuoden aikana, velkaa oli joka suuntaan. Ei niitäkään tekoja saa pois, mutta kyllä sen tietää, että nuokin on kestänyt. Ainahan sitä on oltu köyhiä, lapsesta asti, mutta ei se elämääni ainakaan helpottanut.
Olen myös kokeillut erilaisia huumausaineita ja käyttänyt railakkaasti alkoholia. Ne lievittivät pahaa oloa. Mielestäni päihteitä tulisi käyttää vain hauskanpitoon, ei pahan olon peittämiseen. Kun päihteiden käytön saa jollain tavalla kuriin, niin huomaa elämänlaadun paranevan. Voi fyysisesti ja henkisesti paremmin ja tunnetilat ovat vahvempia. Miellyttävää.
En väitä, että ongelmani olisivat historiaa, tuskin ovat koskaan. Ongelmatonta ihmistä ei olekaan. Vielä typerämpää on peitellä niitä ja lakaista asiat maton alle. Sillä ei voita mitään. Kuitenkin noiden asioiden pohtiminen ei auta mitään, niitä asioita ei vaan saa tekemättömiksi vaikka kuinka haluaisi. Olisihan se helppoa palata seitsemän vuotta ajassa taaksepäin tällä elämänkokemuksella, mutta olisinko silloin se sama ihminen? Olisinko se sama ihminen, joka tuntee myötätuntoa yhteiskunnan vähävaraisia, moniongelmaisia ja päähänpotkittuja kohtaan? Vai olisinko sellainen kermaperse, jolle kaikki on tullut valmiina ja helpolla? En kyllä kellekään suosittele tekemieni asioiden kokeilemista kuitenkaan.
Nyt on siis tullut listattua pahimmat töppäilyt elämästäni, joten taidan aloittaa keskittymisen tulevaisuuteen. Tarkoitus on hoitaa seuraavan vuoden aikana lukio päätökseen ja pyrkiä opiskelemaan johonkin hienoon oppilaitokseen, tämä näin ensimmäisenä suunnitelmana, ehkä voin antaa jotain tälle yhteiskunnalle ja tehdä tästä paremman paikan elää.
Ehkä joskus vielä palaan politiikkaan, ehkä en. Sen opin, että politiikka tekee ihmiselle henkistä väkivaltaa ja sitä en halua kokea, vaan aion pitää periaatteeni tulevaisuudessakin, enkä aio haalia valtaa vain vallan vuoksi. Joku toinen pitää siitä ja en siitä heitä liikaa tuomitse jos se heidät tekee onnelliseksi. Itse haluan olla auttamassa kaltaisiani ihmisiä. Ei yksi tai kaksi tai kolmekymmentäviisikään mokaa ole sellaista, etteikö sitä voisi jossain vaiheessa saada asioita kuntoon ja tehdä asiat kokonaan uusiksi. Paremmin.
Ehkä jonain päivänä tämä yhteiskunta on sellainen, jossa virheitä tehnyt ihminen ei ole hylkiö, vaan häntä yritetään auttaa ja tukea, jotta hän saisi asiansa kuntoon. Ei elämä ole suorittamista, vaan elämistä varten.
Olen siis 25-vuotias, nuorisopolitiikkaa joskus aktiivisemmin harjoittanut nuorimies Hämeenlinnasta. Olin vuonna 2007 eduskuntavaaleissa Vasemmistoliiton ehdokkaana saaden 429 ääntä, mikä oli minulle pettymys. Vaikka toki täytyy olla ylpeä siitä, että 428 muutakin ihmistä tässä vaalipiirissä oli sitä mieltä, että olen hyvä edustaja heille. Siitä kiitos ja samalla pahoitteluni heidän pettämisestään. Ei ole ollut hyvä elää valheessa ja näyttää väärää julkikuvaa ihmisille, jotain mikä ei ole pitänyt paikkaansa. Ajatusmaailmaani en ole hylännyt, siinä ei ollut mitään väärää, muutamissa teoissani kylläkin oli.
Ensimmäiseksi on varmaan syytä mainita tuo kesällä 2007 julkisuuteen tullut asia, kun Hämeenlinnan seudun Vasemmistonuorten puheenjohtajana olin vuosina 2006-2007 kavaltanut sievoisen summan rahaa yhdistyksen tililtä. Ei sitä tarvitse selitellä, eikä se selittämällä miksikään muutu. Tehty mikä tehty, asia ei itsesäälissä märehtimällä tule koskaan muuttumaan. Tuostakin asiasta lopun kaiken katson vain hyötyneeni, ihmisenä. Nyt tiedän ettei maailmassa ole asiaa joka jaksaisi ravisuttaa, kun lehdet ryöpyttävät kiitettävästi ja jokunen ihminen on vieläkin minulla sydänjuuriaan myöten vihainen. Kestän minä sen, enkä minä heitä voi syyttää väärästä reaktiosta. Ei tekoni ollut oikeutettu ja aiheutti turhaa työtä ja harmia ihmisille. Muutaman ystävyyssuhteen menetin siinä, mutta näin käy joskus. Huomasin myös kuinka hyviä ihmisiä lähipiirissäni on ja olen saanut sen jälkeen lisää todellisia ystäviä, joista tiedän, että voin luottaa heihin nyt ja tulevaisuudessa.
Ei tämä ole ainoa katumisen arvoinen juttu elämässäni, eikä edes pahimmasta päästä. Samana kesänä sain myös tuomion rattijuopumuksesta, asia jota kadun syvästi ja jota en ole kovin monelle ihmiselle kertonut. Ja jos yhden asian voisin elämässäni tehdä tekemättömäksi, olisi se tämä. Sillekään en mitään voi enää, tehty mikä tehty. Onneksi kukaan ei loukkaantunut ja ei tapahtunut mitään peruuttamatonta. Ehkä sekin sitten lopun kaiken teki minulle ihan hyvää. Pakko se tuonkin jälkeen on vain jatkaa eteenpäin.
Taannoin olen saanut myöskin potkut töistä, kun en ole käynyt työmaalla. Ja mikäs siinä, kyllä minäkin työnantajana heittäisin pois töistä tyypin, joka ei siellä käy. Hyvin ymmärrettävää. Tuolle toiminnalle en keksi selitystä ja vittuakos sitä selittelemään, paskasti toimittu.
Olen myös aikoinaan sotkenut talousasiani pahemman kerran, pahimpana munauksena aikanaan vuokra-asunnostani saamani häätö maksamattomien vuokrien takia. Talousasiat olivat tuolloin hyvin sekaisin ja muu elämä monen vuoden aikana, velkaa oli joka suuntaan. Ei niitäkään tekoja saa pois, mutta kyllä sen tietää, että nuokin on kestänyt. Ainahan sitä on oltu köyhiä, lapsesta asti, mutta ei se elämääni ainakaan helpottanut.
Olen myös kokeillut erilaisia huumausaineita ja käyttänyt railakkaasti alkoholia. Ne lievittivät pahaa oloa. Mielestäni päihteitä tulisi käyttää vain hauskanpitoon, ei pahan olon peittämiseen. Kun päihteiden käytön saa jollain tavalla kuriin, niin huomaa elämänlaadun paranevan. Voi fyysisesti ja henkisesti paremmin ja tunnetilat ovat vahvempia. Miellyttävää.
En väitä, että ongelmani olisivat historiaa, tuskin ovat koskaan. Ongelmatonta ihmistä ei olekaan. Vielä typerämpää on peitellä niitä ja lakaista asiat maton alle. Sillä ei voita mitään. Kuitenkin noiden asioiden pohtiminen ei auta mitään, niitä asioita ei vaan saa tekemättömiksi vaikka kuinka haluaisi. Olisihan se helppoa palata seitsemän vuotta ajassa taaksepäin tällä elämänkokemuksella, mutta olisinko silloin se sama ihminen? Olisinko se sama ihminen, joka tuntee myötätuntoa yhteiskunnan vähävaraisia, moniongelmaisia ja päähänpotkittuja kohtaan? Vai olisinko sellainen kermaperse, jolle kaikki on tullut valmiina ja helpolla? En kyllä kellekään suosittele tekemieni asioiden kokeilemista kuitenkaan.
Nyt on siis tullut listattua pahimmat töppäilyt elämästäni, joten taidan aloittaa keskittymisen tulevaisuuteen. Tarkoitus on hoitaa seuraavan vuoden aikana lukio päätökseen ja pyrkiä opiskelemaan johonkin hienoon oppilaitokseen, tämä näin ensimmäisenä suunnitelmana, ehkä voin antaa jotain tälle yhteiskunnalle ja tehdä tästä paremman paikan elää.
Ehkä joskus vielä palaan politiikkaan, ehkä en. Sen opin, että politiikka tekee ihmiselle henkistä väkivaltaa ja sitä en halua kokea, vaan aion pitää periaatteeni tulevaisuudessakin, enkä aio haalia valtaa vain vallan vuoksi. Joku toinen pitää siitä ja en siitä heitä liikaa tuomitse jos se heidät tekee onnelliseksi. Itse haluan olla auttamassa kaltaisiani ihmisiä. Ei yksi tai kaksi tai kolmekymmentäviisikään mokaa ole sellaista, etteikö sitä voisi jossain vaiheessa saada asioita kuntoon ja tehdä asiat kokonaan uusiksi. Paremmin.
Ehkä jonain päivänä tämä yhteiskunta on sellainen, jossa virheitä tehnyt ihminen ei ole hylkiö, vaan häntä yritetään auttaa ja tukea, jotta hän saisi asiansa kuntoon. Ei elämä ole suorittamista, vaan elämistä varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
