Toisten Suomi

Joskus pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja jaksaa kirjoittaa tänne kirjoituksia, mutta minkäs voi kun laiskottaa. Ja mitään sanottavaakaan ei ole näemmä ollut, kun ei ole ollut palavaa tarvetta julistaa sanomisiaan.

Kävinpä ilmoittautumassa tällä viikolla iltalukioon. Aikanaan jäi lukio kesken ja lupasin itselleni, että hoidan ylioppilastodistuksen ennen kuin täytän 30 vuotta. Tässä alkoi jo hieman kiirettä pitämään ja siksi oli tartuttava härkää sarvista. Lupasivat, että joulukuussa pitäisi todistus tulla kouraan, kunhan hoidan hommat kunnolla. Mikäs siinä, ei muuta kuin vääntämään. Työtä riittää jo siinäkin.

Todellinen syy oli kyllä siinä, että tämän hetken työtilanne on suoraan sanoen perseestä. Ja ihan oman mielenterveydenkin kannalta on parempi tehdä jotain hyödyllistä. Lisäksi sain tässä Hämeenlinnan Viikkouutisilta futiskolumnistin homman ja siitähän se idea lähti, että jos sitä ainakin yrittäisi jonain päivänä ittesä elättämistä suomen kielellä. Ehkä kuitenkin jotain kouluja on hyvä käydä, kun en mikään superlahjakkuus ole kirjoittajana. Laman aikana on myös hyvä opiskella, nousukaudelle sitten töihin ja halpojen asuntojen kimppuun.

Ja vaikka ikuisesti katson olevani työväenluokkaa, niin totesin että meikäläistä ei ole luotu duunariksi. Ja en todellakaan väheksy yhtäkään työläistä, surettaa lisääntyvä työttömyys ja epävarmuus työelämässä. Työväenluokkaisuus ei ole kiinni sosioekonomisesta asemasta, se on asenteesta kiinni. Ja siitä pidän kiinni, vaikka olisin töissä ihan missä vaan.

Ja jos sitä toimittajaksikin ittesä saisi koulutettua, niin ehkäpä sitä voisi yrittää edes pikkuisen kiinnittää siihen meidän Suomeemme. Siihen Suomeen, jossa kaikilla ei ole niin helppoa. Siihen Suomeen joka maksaa yritysten ja poliitikkojen virheistä. Siihen Suomeen joka on vain numeroita tilastoissa. Siihen Suomeen joka on minun Suomeni.

Ehkä me emme ole niitä tilastojen valossa parhaita kansalaisia, mutta ihan samanarvoisia ihmisiä me olemme silti.